SEKASIN

Henkiseen hyvinvointiin, mielenterveyteen ja pään sisällä tapahtuviin asioihin on huomattavasti vaikeampaa suhtautua, kuin fyysisiin. Jos ranne menee poikki, korjaaminen ja tervehtymisprosessi on simppeli. Laitetaan vaikka lasta ja noudatetaan lääkärin ohjeita. Fyysisen ongelma myös ulkopuoliset huomaa helpommin. Kaikki huomaa jos jalkasi on kipsissä ja tiedostaa, ettei toi kaveri se maratonia jolkottele. Mutta mites ne pälli ongelmat?

Halusin senkin takia kirjoittaa aiheesta, koska itselläni rupesi menemään taas huonommin. Jotenkin niin raivostuttavaakin, kun luulin ylimääräisen tekemisen karsimisen ja parin psykologin kanssa juttelun pyyhkivän ahdistuksen jo pois simsalabim. No, ei niin käynytkään. Jotenkin tämä muutto ja pari muutakin asiaa starttasi taas alamäen rajummin kuin viimeksi.

Kävin lääkärissä ja määrättiin sairaslomaa sekä pari lääkettä. Käyn myös tällä viikolla verikokeissa joissa testataan ainakin kilpirauhanen. Tuntuu todella oudolta. Tavallaan jopa hävettää, nolottaa. Mutta minkäs voi..Tämä on sellainen asia, jonka koen helpommaksi kirjoittaa tänne ylös, kuin soittaa varta vasten ja kertoa että hei, tilanne on nyt näin… Miten voin? No en nähtävästi ihan hirveen hyvin. Mutta ei hätää, kyllä tämä tästä.

Kenelläkään ei ole röntgenkatsetta jolla näkee henkilöiden päiden sisälle ja mitä siellä liikkuu. Tietynlaista ihmistuntemusta toki on olemassa, mutta ihminen pystyy tarvittaessa peittämään aika helvetin hyvin oman paskan olonsa. Sen olen huomannut läheltä.

Myönnän itsekin aikaisemmin suhtautuneeni henkisiin sairauksiin ajatusmailmallisesti liian suppeasti. En yksinkertaisesti ymmärtänyt sitä. Ihminen on voi olla niin pahassa suossa, niin henkisesti paskana ettei edes sohvalta nouseminen onnistu. Se ei ole laiskuutta, se on sairautta.

Pikkuhiljaa tästä tabuaiheesta on alettu puhumaan enemmän ja se on mielestäni erittäin hienoa. Karhupoikani Koda vinkkasi facebookissa SEKASIN kampanjasta, joka pyörii yle.fi sivulla ja on saanut myös somessa huomiota.

Joka toinen suomalainen kohtaa elämässään mielenterveyden häiriön, 700 000  syö mielialalääkettä, opiskelijoiden yleisin lääkärikäynnin syy on mielenterveys. Muutamia faktoja ylen SEKASIN sivulta. Aika pysäyttävää.

Naapuri, ystävä, kaupan kassa -jonkinlaisia mielenterveysongelmia voi olla kellä vaan. Sitä ei monesti huomaa ulospäin. Henkiset ongelmat vaatii samalla lailla hoitoa kuin fyysisetkin ja ellei vielä laajemmin. Jos paskaa kerää vuosia ja vuosia kasaan, ei ole ihmekään jos niin monet romahtaa. Suomalaiset on vaan tunnetusti juroa kansaa, ”ei puhu eikä pussaa” sanontakin on, mikä on mielestäni idiotismia. Kyllä maahan puhetta ja tunteita mahtuu perkele! Ehkä se on siitä kiinni, että ei haluta myöntää olevansa heikko.

Harmittaa myös kun en ole vastannut ahdistuspostauksen kommentteihin. Jotenkin en osaa kirjallisesti vastata niihin ja ahistaa, että rupeaa ahdistamaan niihin vastaaminen. Tong. Arvostan jokaista kommenttia ihan hirmu paljon, itku silmässä niitä olen lukenut <3. Ihana miten kerroitte myös omia kokemuksia, avointa keskustelua aiheesta -kyllä kiitos!

Kuten Kuu haastoi seuraajansa osallistumaan SEKASIN kampanjaan, suosittelen teitäkin liittymään mukaan! Tehdään henkisestä sairaudesta helpommin lähestyttävä ja ei niin tabu! Kannattaa käydä SEKASIN sivulla jossa on myös ilmainen chat palvelu 23-29.5 jossa voi anonyymina keskustella ongelmista. Erittäin, erittäin hienoa tälläinen prokkis.

Ei ole häpeä pyytää apua.

sekasin

Miten suhtaudut mielenterveys ongelmiin? Onko itselläsi tai lähipiirissäsi jotain henkistä sairautta? Oletko kokenut vähättelyä sairauteesi liittyen? Nolottaako myöntää muu kuin fyysinen ongelma?

 

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA

Tiina / Fit Fat Mama

29 vastausta artikkeliin “SEKASIN”

  1. Puhut todella tärkeästä asiasta ja olet rohkea kun uskallat myöntää sen. Monet eivät uskalla. Minä yritin vuoden auttaa ihmistä ylös masennuksesta ja burn outista. Oli todella rankkaa katsoa vierestä toisen vain kuihtuvan pikku hiljaa pois. Kunnes viimeinkin myönnettiin ongelma ja haluttiin apua, apua oli kelan jonoon laittaminen terapiaan. Jono ei auttanut. Päätti hän lopettaa tuskansa itse. Työpaikka ei kustantanut terapiaa kuin kolme kertaa. Siitä mistä pitäisi puhua on myös ennaltaehkäisevä työ. Siihen pitäisi satsata paljon enemmän. Tiedän ihan hulluja tapauksia kuten: tyttö veti ranteet auki ja laitettiin päivystyksestä kotiin. Mikä olisi estänyt tekemästä uudestaan? Ennaltaehkäisevä työ on myöskin halvempaa yhteiskunnalla kun pitkäaikaisia masentuneiden hoitaminen. Tämä meidän yhteiskunta kun vaan on niin.. Jos olet päästä pipi olet hullu sinut leimataan. Sitä läheisenikin pelkäsi kuollakseen hulluksi leimaantumista.

    • Olen myös kokenut masennuksen sivusta seuraajan roolin ja se ei ollut helppoa. Ihan yhtä helvettiä, joten ymmärrän täysin tunteesi. Itselläni se romahtaminen alkoi vasta sitten kun toinen sai prosessia parempaan suuntaan. Näissä, kuin muissakin asioissa on valitettavaakin se, että avun vastaanottaminen pitää oireilevan tehdä itse. Pakotettuna auttaminen ei oikein onnistu toivotulla tavalla.

      Järkyttävä tuo, että ranteet auki vetänyt on laitettu suoraan kotiin. Käsittämätöntä. Henkinen sairaus pitää ja kannattaa ehdottomasti hoitaa alusta loppuun. Kiitos kommentistasi!

    • Hei nyt muuten tajusin kuka olet. V oli miun työkaveri…uutinen järkytti koko työyhteisöä ja itseäni myös tosi paljon. Kerro vaan jos voin jotenkin olla avuksi!

  2. Moikka.

    Itse masennuksen sairastaneena tiedän kyllä nuo tunteet. Sekä toisille et voi selittää mikä on ja vaikka kuinka selität niin eiväthän he ymmärrä asiaa.

    Sekä mua aina suututtaa kun joku kertoo että masentaa. Voikun ne tietäs ite että mitä se oikein on. Syvä ja musta kuilu josta pääsee ylös, mutta vaatii läheisiä ympärille sekä omaa halua.

    Kyllä mä sitä välttelen että kelle kerron että oon sairastanu masennuksen ja kelle en.

    Omassa lähipiirissä on ollu vähättelyä ja sitä ei ymmärretä. Jopa oma verisukulainen, on pistänyt välit poikki ja välttellyt mua kuin jotain tautia ja jättänyt tuen pois kun sitä tarvii eniten.

    Raskas, mutta siitä selvii.

    Onnellinen oon että pärjään nykyään ilman lääkkeitä 🙂 tsemppiä, tiedän mistä puhut.

    • Aikaisemmin en kunnolla edes ymmärtänyt mitä masennus on, mutta tuttavalla sairautta valitettavasti oli joten opin huomaamaan. Sanojesi mukaisesti musta kuilu.

      Järkyttävä kuulla, että läheisesi on pistänyt välit poikki SAIRAUDEN takia! Eihän kukaan pistä välejä poikki jos on vaikka jalka poikki. Henkiset sairaudet on vaan niin vaikeita käsittää, henkilö ei ole sama, oma itsensä silloin kun tauti on pahimmillaan. Tuki ja apu ovat ehdottomasti tärkeitä. Läsnäolo ja miten voit kysymykset merkkaa jo todella paljon.

      Hyvä kuulla, että olet tervehtynyt <3. Kiitos kun kerroit kokemuksesi

  3. Moikka.

    Itse oon selvinny taistelija masennuksesta.
    Tosin kyllä joka päivä tiedän milloin alkaa entinen tauti nostaa päätään. Siihen auttaa yleensä liikunta sekä mitä syöt.

    Toki elämän vastoinkäymisiä tulee joskus ja ne pitää ottaa vastaan jotenkin.
    Pahinta on ehkä se että lähipiiri kärsii sekä pitää olla todella kärsivällinen. Mieliala vaihtelee minuutista toiseen sekä että osaa kertoa mikä suututtaa tai suutut jostain pienestä asiasta.

    Onneks nykyään tiedän ja osaan tietää nämä tunteet niin pysähdyn ajattelemaan asiaa sekä teen asioita eri tavalla.

    Kun sairastuin niin mulla ei ollu sillä hetkellä kuin kaksi jotka auttoi ja tuki minua joka päivä.
    Kolme ei auttanut ollenkaan. Hylkäsivät niin musta tuntu sillä hetkellä vaikka heiltä ehkä halusin eniten että tukevat.

    En oo heille katkera, mutta mietin joka päivä että miksi.

    Masennus on siis kauhea tauti jota ei muut ymmärrä, mutta siitä selviää kuten miekin oon 🙂
    Tosin terapian avulla, läheisten sekä lääkkeiden.

    Vastoinkäymiset aina pahoja, sekä elämä on jokapäiväistä taistelua.

    Elämä on nykyään ihan mukavaa.

    Tsemppiä ja jaksuja. Kaikki selviää ja menee hyvin 🙂

    • Omalla kohdallani vaatii prosessointia nimenomaan negatiivisten ja vastoinkäymisten hyväksyminen ilman että se laukaisee järkyttävän ahdistuksen. Kaukana on Tiina jonka motto oli ”ei se oo niin justiinsa” :D.

      Todella pöyristyttävää miten läheisesi eivät olleet tukena :(. Onneksi sait apua ulkopuolisilta, vaikka aina lähin tukiverkko on se, jonka lämpö ja välittäminen merkitsee erittäin paljon.

      Kiitos tsempeistä <3

  4. Täällä on tosi heikkoa, ku tuli tää toinen km putkeen, joka yllättäen oli kaksosraskaus ja operaatiossa oli hengen lähtö lähellä, että fyysisestiki on heikkoa, mut pää otti osumaa eniten. Pitää yrittää vaa mennä eteenpäin. Täälläki ahdistaa muutto iha vitusti, tekis mieli vaa lähtee pakoon, kun on muutaki stressiä, mut eihä se pakeneminen auta. Pääsen vasta varmaa henkisesti toipuu muuton jälkeen.. Kiitän luojaani, kun tuo inha muutto on ohi.. Sekin on päi persettä kustu, kun iltapäivästä pääsee muuttaa uuteen ja…. paska, sanon minä. Ahdistaa, vituttaa ja STRESSAA. Mut silti kiitollinen, että olen yhä täällä. Anteeksi suora puheisuuteni.

    Voimia sulle !

    • En voi edes ymmärtää miltä siusta tuntuu :(. Tuli melkein itku tuosta km tiedosta kun kerroit siitä..
      Ei tarvitse anteeksi pyydellä missään nimessä suorapuheisuutta, se on miulle tuttua juttua välillä liikaakin :D. Jaksamista ja älä liikaa stressaa ainakaan siivouksesta tms! <3

    • Juu <3 en itsekään oikein ole perillä omista tuntemuksista. Hormoonit sit viel varmaa sekoittaa pakkaa ja muut entiset traumat (ahdistukset) jne. Mutta juu, pitäs yrittää olla stressaamatta, vaikeaa vaan. No viikon päästä rumba päällä ja sit se on ohi! Aaah, toivottavasti se sujuisi mutkitta. 🙂

    • Joo se on maailman rasittavinta kun joku sanoo ”älä stressaa”. No sitä kun ei vaan napista saa poikkastua :D.
      Huh onneksi muutto kohta ohi!

  5. Ihanaa kun lähdit mukaan ja teit tän, tosi hyvä teksti! Mulla on sama, että en osaa pyytää apua tai vaikka soittaa jollekin kaverille, että hei nyt menee huonosti. Someen pystyn jakaa onneks jotain ja sitä kautta nekin tietää, mutta sinänsä yhelle ihmiselle voinnin kertominen on tosi hankalaa mulle edelleen. Joku tuolla ylhäällä puhu siitä kuinka toiset käyttää sanaa masentaa ja ei tiiä mitä se on. Noh masennuksesta on eri asteisia ja mun mielestä just se on meillä pielessä kun ei sais sanoo sitä sanaa ellei oo diagnoosia. Mulla kesti tosi kauan tajuta mulle olevan just masennus aikanaan, koska luulin ettei mulla ”voi” olla sitä koska en ollu yrittäny itsemurhaa. Siis pointtina se, että ihminen voi suorastaan masennusta vaikkei oo ihan ääripäässä, kuten stereotyyppisesti masennusta sairastava ihminen on. Mun mielestä sairauden oireet on kerrottu tosi huonosti, koska ei jengin kuulu vasta siinä vaiheessa tajuta masennustaan kun on hyppäämässä katolta. Jostain se aina lähtee ja jos ei voi puhua sitä pahaa oloa ääneen, niin jossain vaiheessa sama ihminen voi olla siinä viimeisessä vaiheessa mistä ei pakosti enää pääse pois. Sen takia oon täysin eri mieltä siitä etteikö saisi sanoa ”mua masentaa…”. Tietysti joo riippuu asiayhteydestä, mutta kaikilla on oikeus sanoa jos on olo paha. Oli sitten diagnoosi siihen tai ei!

    • Kiitos Kuu, ilman siun facepostausta en olisi tuota prokkista edes tienny <3 :)! Miullaki silleen, että face-to-face on jotenkin paljon vaikeempi näistä puhua..rupeaa heti vaan itkettämään tai sitten vähättelee että no ei tässä mitään.

      Niimpä, eri sairauksille on eri asteita. Mutta jokainen tarvitsee apua, mikäli se oma olo rajoittaa jollain lailla omaa elämää.

  6. Jotenkin voin samaistua tuohon siun olotilaan. Stressi ja järkyttävä työmäärä on ajanut oman pään ahtaalle, vaikka sitä ei ulos päin niin näykkään. Toivon et pääsen työterveyteen ja vaadin verikokeiden lisäksi juurikin kilpirauhas testin. Haluan selvyyden ettei kyse oo vaan jostain isommasta ongelmasta kropassa.

    • Tsemppiä siulle ja suosittelen ehdottomasti pyytämään apua työterveydestä. Sen kautta mieki pääsin asiaa viemään eteenpäin :). Loppu viikosta saan verikokeen tulokset, jännää nähä liittyykö tähän myös jotain fyysistä

  7. Ihanaa että kirjoitat tärkeästä asiasta! Arka aihe monille ja vielä useammalle ihan tuntematon. Tai eivät ainakaan ole kokeneet. Itse olen seurannut vierestä kun oma veli (silloin 15v) sairasti vaikeaa masennusta. Se eteni salakavalasti, eikä kukaan osannut arvata että iloinen kaikkienkaveri saattaisi olla niin pohjalla. Itkettää aina kun mietin niitä aikoja… Kaksi kertaa estin sen, ettei mitään peruuttamatonta tapahtunut. Se jos mikä oli raskasta, ajatella että jos olisin sattunut paikalle hetkeäkään myöhemmin, veljeä ei enää olisi. Näiden tapahtumien jälkeen masennus otettiin tosissaan ja veli suoraan sanoen _pääsi_ pakkohoitoon nuorten mielisairaalaan. Sieltä alkoi ylämäki, jota on jatkunut nyt viisi vuotta. Edelleen jokapäivä toivon, ettei veli romahda taas, lääkitykset on saatu lopetettua pari vuotta sitten ja kaikki näyttäisi olevan hyvin. Tosin niinhän se näytti olevan silloin viisi vuotta sittenkin. Pikkuhiljaa alan itsekin päästä yli siitä, ettei veljen jokaista liikettä tarvitse vahtia, ei sitä että meneekö hän yöllä vessaan vai ottaako leipäveitsen keittiön kaapista tai ajaako aikuinen mies partaansa vai tekeekö höylällä jotain muuta… Välillä oon miettinyt, että olisin tarvinnut itsekin ammattiapua siinä vaiheessa kun tilanne veljellä oli pahimmillaan, mutta silloin en sitä ehtinyt ajatella sillä minulla oli ylioppilaskirjoitukset samana keväänä! Mietin välillä että miten pystyin siihen sen kaiken keskellä. Onneksi on ihanat läheiset olleet tukena ja pikkuhiljaa omakin ahdistus helpottaa. Tulee vaan vedettyä liian usein omat stressitasot ihan liian korkealle ja silloin tulee itkupotkuraivarit ja muuta mukavaa. Onneksi siitä aina tasoittuu ja elämä voittaa, kaiken tämän jälkeen osaisi pyytää apua, jos siltä tuntuu. 🙂

    • Tuo on juuri sitä, kun pintaa on niin helppo peittää vaikka sisältä murenisi. Pahin tilanne varmasti onkin juuri tollanen, että niin läheinen sairastuu ja joutuu katsomaan lähes pahinta mahdollista tapahtunutta. Jollekin ylemmälle taholle hatun nosto, että hän pääsi hoitoon ja paraneminen alkoi hälle!

      Kannattaa itsekin käydä keskustelemassa tuota asiaa jonkun tuntemattoman ammattilaisen kanssa, puhuminen auttaa, vaikka niin kliseiseltä kuulostaakin.

      Kiitos Miia rohkeasta kertomuksesta ja hyvää jatkoa siulle ja veljellesi <3

  8. Mahtava kirjoitus, kertakaikkiaan! <3 Itselläni oli nuoruudessa mielenrerveysongelmia, suuren elämäntilanteen muutoksen vuoksi, mutta pahin aika koitti, kun omalle kohdalle sattui se, mitä tapahtuu paljon, tilastollisesti enemmän tytöille kuin pojille, lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö. Monet vuodet meni, kunnes se valo näkyi tunnelin päässä. Tänäpäivänä ei mikään pieni asia lannista, ja positiivisuus, se kannattaa. Kun saa oikeanlaista tukea, jokainen selviää, mistävain. Kiitos, kun nostat mielenterveysongelmat julkisesti esille. Hyvää kesää sinulle, olet arvokas!

    • Kiitos Mamma <3! Voi ei, tuo on sellainen asia joka jättää varmasti ikuiset jäljet. Toivottovasti pääsit -ja pääset hakemaan tuohon apua. Pienemmästäkin asioista voi jäädä pahatkin traumat.

      Hyvää kesää sinullekin <3

  9. Tuttu tunne molemmilta puolin. Muru on napittannu jo vuosia erinäisten itsemurhayritysten jälkeen ja itse olen aiemmin sairastanu vaikean masennuksen, luultavasti nyt toipuneena (kai). Voimia sulle ja perheellesi, tarvitsette sitä tosiaan. Mulla auttoi puhuminen, ukolla vissiin vaikeneminen ja napit, mutta elossa ollaan kumpikin, enempi vähempi. Löydät varmasti oman tapasi käsitellä asiaa, mutta soita jos siltä tuntuu..

    • Voi ei, en tiennytkään että P:llä ja siulla on ollut sellaisia ongelmia :(. Jokainen löytää omat keinonsa jolla päästä vaikeista asioista yli, tälläisillä räpättäjillä puhuminen onkin luontevampi tapa. Kivaa kesää kummallekin <3"

  10. En osaa muuta sanoa kuin voimia Tiina sinulle <3
    Hienoa miten avoimesti nyt kuitenkin pystyt asiaa käsittelemään! Auttaa varmasti!

  11. Upea kirjoitus sulta!

    Työskentelen akuuttipsykiatrian osastolla sairaanhoitajana ja olen nähnyt kaikenlaista vaikka työvuosia on takana vasta 5. Kuitenkin oman äidin sairastuminen pysäytti totaalisesti, vaikka luulin ”karaistuneeni” töiden ansiosta mutta toisin kävi. Äiti sairastui keskivaikeaan masennukseen ja burnoutiin. Osastohoitoa ei onneksi tarvittu, mutta toipuminen on edelleen käynnissä vaikka akuuttivaiheesta on jo yli vuosi. Jotenkin tuntui tyhmältä miten en ammattiihmisenä havainnut aiemmin äitini sairautta. Kuitenkin ajan kanssa opin hyväksymään ettei sitä halua nähdä läheisistä. Siskoni huumeidenkäytön äiti kielsi vuosia, kunnes sisko joutui vankilaan useista ryöstöistä jotka oli kamapäissään tehnyt.
    Veljeni taasen sairastaa ”mytomaniaa” eli persoonallisuushäiriöön liittyvää patologista valehtelua ja äiti on monesti puhunut kuinka surulliseksi hän tulee veljeni vierailuista, sillä oman lapsen jatkuva tarinoiden sepitys kuulostaa kamalalta. Varmasti em tekijät olivat osasyy masennuksen laukeamiseen.

    • Kiitos paljon Terhi, kiva kuulla asioiden kanssa ihan ammatikseen ajatuksia asiasta. Läheiset, tai muutkin pystyy todella pitkälle viemään asioita yhä syvemmälle ja syvemmälle, ennenkuin romahtaa. Teillä on perheessä sattunut sitten kaikenlaista, muista itsekin pyytää ja hakea ihan vaikka keskusteluapua jos siltä tuntuu. Jaksamista ja kiitos kertomisesta <3

  12. Ehkä tänne uskaltaa kirjoittaa vähän syvemmin kuin omaan blogiin. Minun äitihän on maanis-depressiivinen ja elämänkaarensa loppupäässä alle kuusikymppisenä. Äidinisä sairasti psykooseja (ja kyllä niitä tais äidilläkin olla). Mun lapsuus oli ihan hirveä, siis todella todella hirveä. Elin perheväkivallan, poliisien ja alkoholin keskellä käytännössä koko lapsuuteni plus muut äidin sekoilut. Aikuisiällä sitten minäkin parin akuutin tilanteen jälkeen pääsin siihen kelan terapiajonoon ja se terapia kyllä pelasti mun elämän vajaa 10 vuotta sitten. Sain aloittaa kaiken alusta. Nyt olen kolmen pienen palleron äiti ja vähän heikoilla jäillä väsymyksen, hormonimyllerryksien ja hieman rakoilevan liiton vuoksi. Apua olen saanut omasta kunnasta paljon, niin lastenhoidon apua kuin terapiaa ja perhetyötä. Pyydän aina kun vähänkin tuntuu siltä, vaikka se jotenkin joskus ahdistaa että joku kommentoisi ”miksi teit kolme laste kun et kerran jaksa”. Mulla ei ole ketään muuta kun nämä lapset ja haluaisin lisää jos voisin saada. Sitä on monen vaikea kuvitella millasta elämä on kun ei ole ketään. Tietysti on jotain ystäviä, mutta esimerkiks mun äidin sekoilujen vuoksi ei ole lapsuudesta jäänyt yhtään ystävyyssuhdetta eikä ole myöskään sukulaisia. Muutama aikuisiällä tullut ystävyyssuhde ei ole sama asia. Kaikilla on kiire ja ruuhkavuodet päällä, ei silloin voi keskitytä uuden orastavan ystävyyden syventämiseen.

    Minusta jokaisella ihmisellä on oikeus olla rakastettu ja hyvänäpidetty. Hyväksytty.

    • Kampanja on kyllä ihan loistava, toivottovasti jatkossa niistä asioista puhutaan enemmän :). Itsellä ei siis masennusta ole, mutta läheisellä oli ja se oli tosi raakaa seurata vierestä..kiitti kommentista 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta