OLETKO SINÄ PUHELINADDIKTI?

Puhelimen jatkuva räplääminen on yksi aikasyöppö. Ei luulisi vievän pitkää aikaa siihen, kun katsoo sähköpostin, facebookin, instagramin ja blogin alustan. Mutta kun homma toistuu kymmeniä kertoja päivässä, se vie yllättävän ison ajasta. Mikä muka muuttuu hetkessä somessa? Ja vaikka muuttuisikin, niin muuttaisiko se omaa elämää kovinkaan paljoa? Luin artikkelin, jossa kerrotaan puhelinriippuvuuden olevan yhä isompi ongelma Suomessa.

Itselläni selvä raja menee siinä, että kun vietän aikaa ystävien kanssa, rajoitan puhelimen käytön minimiin. Mielestäni on todella epäkohteliastakin olla face-to-face keskustelussa ja räplätä jatkuvasti puhelinta. Siinä tulee vaan olo, että aijaa oma seura ei näköjään kiinnosta. Useaan otteeseen olen ihmetellyt kauppakeskuksissa teinejä jotka hengaa vierekkäin ja tuijottavat vaan fanaattisesti puhelintaan, eivätkä kommunikoi ollenkaan keskenään. Meillä on miehenkin kanssa välillä hetkiä, että lösötetään vaan vierekkäin sohvalla ja kumpikin tuijottaa näyttöä. Vaikka ystävien seurassa en puhelinta räpläile niin paljon, miehen aikana välillä liikaakin -vaikka olen onneksi saanut vähän parannettua.

Monesti jätän puhelimen sisälle jos käyn lasten kanssa pihalla mikäli ajan kululla ei ole niin merkitystä. Ei tule ainakaan houkutusta räpsäistä pikaista instakuvaa tai pikkuisesti tarkistaa facebookia. Koska siinä on houkutus vaihtua pieneksi kyttäämiseksi. Ja se ei palvele ketään, haluan olla leikkipuistossa läsnä, enkä puhelimen räplääjä. Mieluummin teen pientä jumppaa, keksin liikuntaratoja lapselle tai muuta.

Liiallinen puhelimen kyttääminen tuo itselleni levottomuutta, lisää ahdistusta ja stressiä. Pari päivää sitten huomasin olossani, että nyt olen tuijottanut ja kytännyt kännykkää liikaa, joten päätin seuraavana päivänä pitää vähä-puhelisempaa päivää. Ja illalla huomasin selvästi olon olevan levollisempi.

Pahimmat aikasyöpöt ovat tällä hetkellä myös facebookin vaatekirppikset. Olen tarttunut ongelmaan sillä lailla, että katson mieluummin pari kertaa päivässä kansiot läpi tietokoneelta kuin pieneltä puhelimen näytöltä.

Toinen asia jonka yritän jatkossa pyhittää, on aamut. Aamut olisi niin, että vasta aamupalan jälkeen katsoisin ensimmäisen kerran puhelinta. Tämä tosin ei toteudu postauspäivinä, koska aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin linkitän postaukset instaan ja faceen. Some antaa sosiaalisia kontakteja ja itsellä jatkuvaan räpellykseen houkutus on isompi silloin kun mies on töissä ja itse lasten kanssa yksin. Instastoryakin käytän silloin enemmän, on kiva kun on ”joku” jolle hölöttää. Kun Eetu katsoo lastenohjelmia ja itse vaikka imetän, silloin myös rävellän yleensä puhelinta. Ainakin jos lastenohjelma on joku mistä en itse tykkää. Joskus tuli fiilis, että olenkohan nyt ihan töllö-Äiti. Kysyin Eetulta haittaako jos katson puhelinta kun hän katsoo ohjelmaa, niin tuli topakka ”ei häilihe”. Sitten sanoin, että aina voit sanoa jos haluat että otan puhelimen pois. Tuokin riippuu varmaan vähän lapsesta, Eetu haluaa keskittyä, eikä tykkää jos vaikka rupean pölöttämään.

Jouluna olin 24 tuntia ilman somea ja puhelinta. Joulupäivänäkin katsoin vain pari kertaa luuria. Ulkomaanreissuilla myös olen vähäpuhelisempi ja olo on niin paljon rennompi. Liika puhelimen räplääminen lisää myös keskittymiskyvyn heikkenemistä. Ensin katson lasten vaatteita vaikka facessa, sitten torissa, sitten menenkin instaan ja sitten blogiin. Sitten etsin sisustusjuttuja ja yht’äkkiä olenkin taas sähköpostissa ja blogialustassa. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Huomasin jo Eetun vauvavuoden aikana, että läsnäoleminen ja hetkeen tarttuminen on vaikeampaa jos puhelin näköttää kädessä. Siitä syystä haluan lukea itseäni nyt tarkemmin ja mikäli yhtään olo tuntuu siltä, että räpläämistä on liikaa, puhelin pysyy vaikka toisessa huoneessa. Välillä olen onnistunut siinä liiankin hyvin kun mies ihmettelee miksi en vastaa tekstareihin haha! Missä siis olisi se kultainen keskitie? Mikä on sopiva määrä puhelinta? En sanoisi itseni olevan puhelinaddikti, koska huomaan ja osaan korjata tarvittaessa tilanteen.

Oletko sinä puhelinaddikti? Räpläätkö luuria jatkuvasti ystävienkin seurassa? Osaatko sanoa kuinka monta kertaa päivässä katsot puhelinta? Oletko kokeillut itse olla vuorokauden ilman puhelinta?

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA

MAHA HURJASSA KUNNOSSA?!

Olen synnyttänyt toisen lapseni reilu 4-kuukautta sitten. Tein blogiin kirjoituksen, jossa oli kuvituksena muutama mahakuva. Sain kommentin;

Siis onko nää kuvat ihan reaaliaikaisia? Vai onko nää viime kesältä. Jos tuoreita niin aika hurjassa kunnossa maha edelleen.

Ihan realiaikaisia ovat,kiitos vain kovasti.Maha on pahemmassa kunnossa kuin vaikka 2kk synnytyksestä,koska joulukuu meni täysin reisille ja herkutellessa. Tällä kertaa en ole ottanut niin paineita palautumisessa mutta sekään ei näköjään ole joillekin hyvä. Sitten jos kirjoitan,että nyt haluan kropan kuosiin niin sanotaan että on pinnallinen kun haluaa palautua ja pitää antaa aikaa ilman stressiä. Oikein kivaa päivää sinulle,toivottavasti sinulle tuli hyvä mieli.

Mietin ensin jätänkö homman vain vastaamiseen. Kun itkin kommentin luettuani holtittomasti ja 4-vuotias lapseni tuli halaamaan ”äiti älä itke”, päätin että kirjoitan. Meni tunteisiin, kyllä.

Ensimmäisen lapsen kohdalla kävin jo synnytyssairaalassa vaa’alla ja hyvä etten saanut slaagia kun huomasin ettei paino ollut tippunut heti. Heti kotona otin käyttöön notepadin, johon kirjasin vaa’an lukemia vähintään joka viikolta. Kävin ulkona kävelyllä toisena päivänä kun olin kotiutunut sairaalasta. Kuntosalilla olin 2-viikon kuluttua synnytyksestä. Söin toki myös herkkuja, mutta olin välillä itselleni todella armoton ja suunnastaan vihainen kropan lölleryydestä. Treenasin myös liian rankasti liian nopeasti ja sen takia meinasin kusta housuun vielä vuoden kuluttua synnytyksestä. Onko tämä sitten muka hyvä?

Toisen lapsen jo raskausaikana päätin, että nyt haluan edetä toisin. Opetella olemaan armollisempi itselleni. Opetella tykkäämään itsestäni, vaikka peilikuva ei olisikaan se Fit Mama. Välillä olen sortunut moittimaan itseäni, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut aika fine, vaikka pehmyyttä onkin ollut. Ja se -että olen itse huomannut oppineeni stressittömämmäksi asian suhteen on tuntunut todella hyvältä. Hyvä itseluottamus ja itsensä hyväksyminen ei ole mikään selkiö itselleni. Välillä huomaan kaikki virhekohdat itsessäni. Arvostelin itseäni todella julmasti ehkä senkin takia, kun en onnistunut raskautumaan nopeasti. Tunsin itseni huonommaksi naiseksi. Toisen raskauden aikana jokin miussa muuttui ja se auttoi olemaan enemmän okei itseni kanssa.

Sitten saan virtuaalisesti turpaan kuulemalla että mahani on hurjassa kunnossa.

Milloin on sitten sopiva aika raskaudesta palautumiseen? Jos Äiti haluaa palautua nopeasti, on hän todella pinnallinen, pitäisi elää vauvakuplassa ja nauttia hetkestä. Sitten jos elää hetkessä, ei stressaa niin sekin on väärin -koska tuolloinhan maha on hurjassa kunnossa. Ei mikään perkele ole oikein.

Kommentin luettuani ensimmäinen refleksi oli, että nyt äkkiä lenkille, diettaamaan ja v*ttu kaikkea. Toinen oli, että mitä ihmettä. Annanko jonkun tuiki tuntemattoman määritellä sen, kuinka ja milloin minun pitää palautua 9-kuukauden mahan kasvatuksesta? Ei todellakaan. Kroppani on tehnyt ison työn ja tuloksena täydellinen pieni tyttölapsi.

Sovitaanko niin, että annetaan Äideille raskaudesta palautumisrauha? Jos joku haluaa lähteä lenkille heti synnytyssalista ja vetää porkkanaa se on hänen asiansa. Jos joku haluaa vetää mättöä ja maata vauva sylissä sohvalla. se on hänen asiansa. Jos joku tekee vähän siltä väliltä, sekin on hänen asiansa.

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA