VUOSI KESKENMENOSTA

Tasan vuosi sitten menetimme lapsen, tasan vuosi sen jälkeen olen raskaana 35+0 ja minulla alkoi virallisesti äitiysloma. 

Vuosi sitten soitin itkien äitipolille ja kerroin pari päivää kestäneestä verenvuodosta. Olin tuolloin pari päivää yli raskausviikolla 12. Olimme juuri palanneet Turkin reissulta kotia, jossa ennätimme juhlistaa riskiviikkojen yli pääsemistä. Vuotanut olin pienesti jo viikolla 6, varhaisultrassa viikolla 8 näkyi kuitenkin pienen papusen syke ja lääkäri kertoi että tuskin hätää on.

Kun vuodon lisäksi mukaan tuli vatsakivut ja joka vessareissulla verta tuli, tiesin jo että eiköhän se ollu tässä. Muistan kun soitin itkien isälleni voiko hän tulla vahtimaan Eetua, jotta päästään sairaalaan. Hän sattui olemaan juuri mökillä, eikä Anoppikaan ollut paikkakunnalla tuolloin niin soitin tädilleni joka ei edes tiennyt raskaudestani. Nyyhkyttäen soitin hänelle ja kysyin voiko hän tulla kaitsemaan lasta, olen raskaana ja vuodan verta.

Menimme ilmottautumaan sairaalaan, josta äitipolin odotusaulaan. Katselin tilassa olevia muita odottavia mammoja, heillä vatsa oli kauniisti pyöristynyt joita he silittelivät. Minä vieläkin pienesti yritin herättää positiivisuutta ja toivoa, että jospa se olisi vain istukan reuna joka aiheuttaa vuodon.

Pääsimme lääkärin huoneeseen. Kerroin tilanteen ja että luulen pelin olevan menetetty. Lääkäri katsoi sisäkautta ultralla, veri alkoi heti soljua pitkin tutkimuspöytää. ”Kyllä se valitettavasti näyttää siltä, että sikiö on menehtynyt”. Räjähdin holtittomaan itkuun. Lääkärin puhelin soi, tutkimuskapula edelleen sisälläni ja hän vastasi puhelimeen. Minä edelleen rääyin kuin kidutettava koira.

Kävin pesemässä enimmät veret pois ja hoitaja saattoi meidät huoneeseen. Huoneeseen, joka oli vastasyntyneiden osastolla. Istuin sängylle ja söin lääkkeen, joka edesauttoi sikiön valumista pois kohdusta. ”En tiedä kestääkö mun pää tätä”. Mieskin oli ihan romuna. Siinä hetkessä jotenkin sain kovetettua itseni ja sanoin ”mehän ei luovuteta”. 

Ilmoitin asiasta muutamalle ystävälle, sekä iskälle ja siskolle. Mies lähti kotia kohti ja toi pyynnöstäni Eetun moikkaamaan minua sairaalaan. Minimies vaistosi selkeästi, että jotain pahaa on tapahtunut kun pyysi heti huoneeseen tultua ”mennään pois täältä”. Hetken häntä sylittelin ja mies vei Eetun sitten äitinsä luo hoitoon.

Makailin sairaalasängyssä ja kävin välillä metallisella astialla jonne sikiötä pikkuhiljaa valui lisää ja lisää. Loppu ”materiaalista” kuten termi kuuluu piti ottaa sisäkautta avustettuna, kaavintaa ei kuitenkaan onneksi tarvinnut tehdä.

Pääsin onneksi kotiin yöksi. Seuraavana aamuna kerroin asiasta julkisesti. Halusin kertoa keskenmenosta, vaikeasta tabu aiheesta enkä halunnut jäädä asian suhteen miehen kanssa yksin.

Pari kuukautta eteenpäin, niin minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Keskenmeno oli asia, josta luulin päässeeni hops vaan yli, mutta vieläkin näin vuosi sen jälkeen asia laittaa itkettämään.

Keskenmeno tapahtui heinäkuussa, tämän raskauden plussa tuli joulukuussa, Tuomaksen nimipäivänä. Keskenmeno tapahtui minun, Tiinan nimipäivänä, kohtalo teki meille aikamoiset temput.

Halusin kirjoittaa tästä ja purkaa ajatuksiani, sekä lohduttaa teitä, jotka yritätte lasta. Teitä, jotka olette ehkä yrittäneet kauan ja saaneet välissä ehkä sen keskenmenonkin. Kliseiset sanonnat ”kyllä se siitä”, ”aika parantaa” ja ynnä muut tuntuu typerältä. Keskenmeno voi jättää ikuiset jäljet toisille, toiset taas käsittelee sen helpommin. Kun sanoin sairaalassa ”mehän ei luovuteta” onnistui meidän kohdalla. Lapsettomuus, sekundaarinen tai normaali on todella ikäviä asioita ja keskenmeno siihen rytäkkään vielä ikävämpi.

Odotan synnytystä ja sitä, että saan Myyn turvallisesti maailmaan. Odottavan aika on pitkä ja odottaminen pelkäämisen kanssa vielä pidempi. Onneksi Myyllä viime viikkoisen ultrankin mukaan on kaikki hyvin. Istukka ei ole enää alhaalla, kohdunsuu on kiinni, syke on vahva, virtaukset yms on kunnossa. Pieni ja pippurinen, tällä hetkellä painoarvio 1,9kg sirpukka lady köllii kohdussani josta olen onnellinen joka päivä.

Nyt iloitsen äitiysloman ensimmäisestä päivästä. Voimia kaikille, jotka olette kokeneet keskenmenon, yritätte lasta tai toivotte onnea.

 

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA

TAKAISIN ARKEEN

En voi edes kiittää teitä tarpeeksi tuesta liittyen keskenmenoon <3. Luin kommentteja silmät valuen. Arvostan, että jaoitte myös vaikeita kokemuksianne ja toivon todella, että jatkossa keskenmeno ei olisi niin tabu. Helvetin epäoikeudenmukainen, mutta nettiä selatessani huomasin sen olevan yllättävän yleinen -mutta vaiettu asia julkisesti. Naisena oleminen on kyllä ihan hanurista välillä…

Sain sairaslomaa kaksi päivää. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin, mutta ajattelin, että jos arkeen paluu tasapainottaisi oloa. En jotenkin halua puhua asiasta muuten kuin kirjoittamalla, muuten tulee vollotus. Maanantaina aamu alkoi todella huonosti ja yhdeltä istumalta kirjoitinkin edellisen postauksen jossa tapahtuneesta kerroin. Syötiin aamupalaa aika hiljaisissa tunnelmissa. Käytiin kaupungilla jossa meinasin vollahtaa, ostin tyttöhömpötyksiä ja käytiin myös ruokakaupassa. Jossa myös meinasi tulla monta kertaa poru. Vastaan käveli heti tottakai joku maha pystyssä ja tuntui, että joka paikassa oli vauvoja. Vedin 800mg särkylääkettä kipujen takia ja olo oli muutenkin hieman pönttö. Tuli muuten tässä vaiheessa vielä mieleen, että sunnuntaina kun Ceppo meni kesken -silloin oli miun nimipäivä! Miettikää mikä kohtaloniva. Esikoinen syntyi minun syntymäpäivänä, ja toinen lapsi kuolee nimipäivänäni…kohtalo näytti keskisormea aikalailla nyt.

Käytiin maanantaina myös miehen porukoiden mökillä jossa meidän oma pieni rakas Eetu oli hoidossa. Anoppi otti hänet hoiviinsa sunnuntai iltana. Mieskin oli niin paskana, ettei hänestä olisi ollut Eetua kaitsemaan. Onneksi meillä on hyvä tukiverkko, Tätinikin pyyhälsi sunnuntaina ensisoitolta hätiin kun sanoin miun menevän ensiapuun. Kiitos vielä tätäkin kautta <3.

Eetu kysyi miulta ”Onko Ceppo taas Äidin mahassa?”. Vastasin ettei ole ja pussasin Eetua vollottaen.Myös eilen minimies kysyi onko Ceppo jo Äidin mahassa, yritettiin kertoa että hän oli liian kipeä eikä tule enää takaisin ja pyydettiin ettei hänestä enää puhuttaisi. Voi pientä. Seuraavan kerran kunhan plussataan, kerrotaan sällille vasta myöhemmin…

calvinkleint-paita

louisvuittonagendapm

keskenmenonkäsittely

Ensimmäinen työpäivä oli tänään ja jännitti kyllä ihan pirusti. Valmistauduin edellisenä päivänä tekemällä muistilistan mitä pitää ottaa mukaan ja pakkasin osittain tarvittavat tavarat.

Kävin myös ensimmäistä kertaa kuntosalilla. Tein todella kevyesti vatsoja ilman painoja ja kahvakuulalla yläkroppaa. Sen jälkeen alkoi enemmän vuotamaan ja tuli vatsakivut, joten ehkä lähdin liian aikaisin tekemään, vaikka teinkin todella rauhakseen. Liikunta on kuitenkin itselleni todella tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta, joten pitää huomenna kokeilla tehdä vaikka ihan ilman painoja.

Sain psyykattua itseni onneksi tosi hyvin ja oikeastaan tuntui todella kivalta olla taas tehokas ja palvella asiakkaita. Eniten ajatukset kulkee suruun kun ei ole mitään tekemistä. Yritän muutenkin keksiä itselleni höyryämistä ja puuhailua. Asunto projekti startataan taas uudella innolla. Saatiin korotusta lainalupaukseenkin ja toivotaan kohteen löytyvän mahdollisimman pian. Tuntuu, että tämä asunto on kirottu kun edellisillekin asukkailla kävi ikävyyksiä täällä. Eetukin eilen tokaisi ”mennään pois täältä asunnolta” ihan yllättäen…

Kun tulin tänään töistä kotiin, mies oli muksun kanssa serkkunsa luona kylässä ja sain kirjoitettua rauhassa näitä ajatuksiani ylös.

Turkin kuulumisia tulee jossain vaiheessa seuraavana. Kuvia katson hieman mieli kaihoten, niissä näytän niin onnelliselta luullen että pienellä on kaikki hyvin.

Huh. Kyllä tämä tästä, päivä kerrallaan.

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA