Aito vai Ahdistunut bloggaaja?

Lasini on puolitäynnä, ei puolityhjä. Jatkuvalla valituksella ja negatiivisuudella vaan lietsoo sitä pahaa oloa. Mutta; myöskään se ei ole tervettä, että negatiivisia ja päätä painavia asioita ei pura ikinä mihinkään. Sen opin pari vuotta sitten karvaasti kun jaksoin, jaksoin, jaksoin vaan vaikeassa elämäntilanteessa.

Saan monesti kuulla, että olen niin reipas ja positiivinen, voi kun olisin yhtä reipas kuin sie. Olen tietoisesti jättänyt kökköjuttuja vähemmäksi blogissa, koska koin etten halua lietsoa just sitä negatiivisuutta ja rehellisesti sanoen välillä pelkäsin sitä, että kommenttiboksiin kilahtelisi just niitä ”onpa hyvä ettei sulla ole isompia ongelmia kun voit tuosta asiasta valittaa”. Jotenkin on niin piirtynyt ajatuksiin se aika, kun yritettiin toista lasta ja elettiin muutenkin vaikeaa ajanjaksoa, kirjoitin blogiin jostain minua kököttävästä asiasta niin useasti tuli juuri edellä mainittuja kommentteja. Monikaan ei tunnu ymmärtävän sitä, että blogiin ja muualle someen jaetaan vain osa omasta elämästä, vaikka avoin luonne olisikin.

Annoin haastattelun tutkimukseen joka koski bloggaamista. Tänään annan haastattelun paikallislehteen koskien myös bloggaamista. Rupesin varsinkin tuon tutkimusaiheisen jälkeen miettimään vähän enemmän tätä kirjoitushommaa. Mitä ja miten asiat oli ennen ja miten ne on nyt. Aikaisemmin kirjoitin aina intuiitiolla ilman stressiä, nykyisin ajaudun välillä aika ajottain pienoiseen blogiloggiin ja mietin liikaa mitä muut ajattelevat. FitFashionin Monna kirjoitti hyvin jonkinaikaa sitten, miten hän osittain tiedostamattakin rupesi olemaan vähempi omaitsensä –pelkona kiusaajat ja negatiiviset kommentit. Kunnes hän teki tietoisen muutoksen ja rupesi olemaan rohkeasti oma itsensä, ole rohkeasti sinä -kuten hänen bannerissaankin lukee.

Itse olen välillä huomannut välillä samaa itsessäni, että jätän joitakin juttuja ehkä välillä kirjoittamatta kun mietin tuleeko niistä jotain negaa. Kaiken ei tarvitse olla positiivista pyllynnuolentaa missään nimessä, blogihistorian aikana olen joutunut terminoimaan ehkä 5 kommenttia yhteensä eli olen antanut kyllä poikkirantaistenkin kommenttien tulla läpi ja jatkossakin kyllä. Toisaaltaan tuntuu, että olenko ollut liiankin kiltti joidenkin kommenttien julkaisun suhteen? Jos joku kommentti on pistänyt minua ahdistamaan, olen silti julkistanut sen. En halua muuttaa itseäni mihinkään vaan olla rohkeasti MIE enkä kukaan muu. Aitoutta isolla Aalla, kuten omassa bannerissani lukee.

Tällä viikolla olen itse ollut kipeänä monta päivää, hoitanut kummatkin lapset lähes yksin kun mies on ollut paljon töissä, siivonnut, askarrellut, pessyt pyykkiä, lorutellut, käynyt kirjastossa, kaupassa, pitänyt leffa-päivää lasten kanssa, esikoinen uhmasi, läpsäisi, ei totellut, joutui jäähylle, menetti legot sekä aarrekartan tekemisen, pyysi anteeksi ja halasi kun itkin ja kerroin miten paha mieli miulla tuli. On ärsyttänyt ja vituttanut olla kipeänä, koska Äidin työ ei ole mitään kellokorttihommaa. Menin parina päivänä samaan aikaan nukkumaan kuin vauva, koska päivällä unille ei ollut mahdollisuutta. Silloin blogi ei ollut todellakaan mielessä, postaukset oli ajastettuna ja kävin vain hyväksymässä kommentteja.

Otan välillä suorituspaineita ja vertaan itseäni muihin. En välillä avaa päivän aikana edes instagramia kun täydelliset elämät, täydelliset kasvot ja täydelliset sitätota alkaa ahdistamaan. Sitten jos täydellisyysmassasta poikkeaa kuten mie, on jotenkin avoimempi arvostelulle. Mie kuitenkin HALUAN poiketa massasta.

Sometäydellisyys on suoraansanottuna välillä aivan perseestä. 100 yötä kesään bloggaaja kirjoitti Somen vieraannuttamat ihmiset juuri siitä, miten tavallinen elämä ahdistaa monia. Miten moni vertaa itseään instagramin ja somen täydellisyyskuviin ja hetkiin. Visuaalisuus on toki jees ja kauniit kuvat, mutta väistämättä tulee välillä tiedostamattaankin vertailtua itseään muihin kun kännykkä vilkkuu täynnä täydellisyyttä. Olen ottanut tiedostaen seurannastakin pois paljon perfect- tilejä. Miulla on virheitä vaikka muille jakaa, mutta olisi vain opittava hyväksymään niitä.

Haluan ja pyrin siihen, että saan enemmän sitä fiilistä kirjoittamisen suhteen mitä bloggaamisen alussa oli. Tietenkin tilanne on toinen siinä mielessä kun seuraajia on huomattavasti enemmän kuin 4-vuotta sitten, mutta se yleisfiilis! Vaikka tämä on muuttunut harrastuksesta sivutyöksi, haluan enemmän sitä iloa tuottavaa vibaa kuin alkuaikoina. Jos väsyttää, ajatus ei kulje eikä ole fiilistä, en ottaisi stressiä siitä 3/4 kerran postaustahdista. Välillä tulee flow ja saan kirjoitettua hullun lailla fiiliksellä, sitten välillä njääh. Mutta kai se on niin joka työssä tai harrastuksessa.

Kaikkia ei voi miellyttää, eikä tarvitsekkaan. Mie olen mie, enkä kukaan muu. Tuli ehkä monta asiaa, mutta juuri sitä ajatuksenvirtaa mitä monesti kaipaan. En tiedä onko tämä joku hormonijuttu, hiukset tippuu päästä, niin lähteekö niiden mukana sitä rohkeuttakin. Pyrin kuitenkin tietoisesti olemaan jatkossa enemmän rohkeasti MIE.

Hyvää viikonloppua! <3

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA

Tiina / Fit Fat Mama

17 vastausta artikkeliin “Aito vai Ahdistunut bloggaaja?”

  1. Juuri tämän takia rakastan sun blogia ja sun seuraamista somessa! Oot nimenomaan aito, ja itsekin Miinan kanssa saman ikäisen tytön äitinä (ja samalta paikkakunnalta myös 😀 ) on tosi kiva seurata toisen äidin ihan vaan tavallista arkea. Erotut selkeästi muista bloggaajista ja se on varmasti se mikä vetää lukijoita puoleensa aina. Kiitos siis aitoudesta ja samaistuttavuudesta. ❤️

    • Kiitos Mamma <3 ja hei huippua kuulla että noinkin samassa tilanteessa oleva ja samalta paikkakunnaltakin, jännää :D. Tuu moikkaa jos jossain törmäät :)!

  2. Mä ainaki nimenomaan sen takia tykkään lukea just SUN blogia, koska oot niin aidosti oma ittes ja kirjotat oikeesti arkisista asioista, useimmiten törmää sellasiin blogeihin joissa se arki on niin siloteltua ja kuvankäsittelyä käytetty enemmän ku laki sallii. Sellaset luo itelle turhia paineita et esim. omaki instagram sivu pitäis olla vaaleita/kirkkaita kuvia täynnä että miellyttää silmää. Mut se on mun sivu ja mun näkönen, oon sen päättäny ihan tässä lähiaikoina et jos jotain ei miellytä niin ei ole pakko seurata vaan voi painaa sitä unfollow nappia, enkä mä ota siitä itseeni jos huomaan et on seuraaja kadonnut.

    • Kuvanmuokkauksella saa kyllä muuteltua totuutta aika paljon, itekin muokkaan kuvia mutta silleen normimääräisesti just kirkkaus yms ja jos överihäirihtevä näppy on niin nappaan pois :D.

      Instagramissa miekin olen huomannut just tuota all white juttua, jotkut varmaan miettii tyyliin kokonaisuutta että koko sivu mätsää keskenään ja näin… mie tykkään laittaa sekä että, nyt on ollu itseasiassa jopa kameralaatuisiakin kun nykyisestä kamerasta saa liitettyä puhelimeen kuvan, entisellä kameralla ei pystynyt :). Niinpä, jos jotai häirihtee epätäydellisyys instassa niin unfollow vaan.

      Kiitos kommentista <3

  3. Aivan ihana ja aito postaus!
    Olet kyllä mahtava tyyppi, pidä tuo asenne ja kirjoitustyyli 🙂 Nykyään siloitellaan kaikkea ihan liikaa ja annetaan kaikesta niin täydellisen siloiteltu kuva.
    Aurinkoista viikonloppua!

  4. Yhdyn edellisiin! Ne perfect-tyypit tai tilit, you know, on alkaneet myös näyttää vilauksia niistä vähemmän täydellisistä hetkistä, luulen et aika monia muitakin kyllästyttää se ”täydellisyys”… Ehkä siitä on tulossa trendi 😀

  5. Jee, tosi hyvä postaus! Varsinkin nyt kun olen ollut kotona pienen lapsen kanssa ja seuraillut muutamaa blogia joissa (olevinaan) on sama elämäntilanne menossa niin olen korviani myöten täynnä näitä beben kanssa dinnerillä juttuja, tarinoita siitä miten vauvavuosi täyttyy matkoista ympäri maapalloa (ja ah miten ihana bebe olikaan koko 147 tunnin lennon ajan) ja järisyttäviä asioita vauvavuoden negatiivisista tunteista eli siitä kun rakastaa lastaan niin että sydäntä särkee. Voi hel…

    Ja juu, kyllä vähän kärjistäen tää kommentti kirjoitettu..

    • Just hyvä kommentti Amy <3 :D. Joo siis ainakin itselle tulisi sellainen olo kun itsellä olisi hankalaa vauvan kanssa, niin haluaisi lukea nimenomaan sitä vertaistukea, huomata ettei ole ainoa siinä tilanteessa. Ei juuri sitä äärilaitaa, missä kaikki aina menee (olevinaan) niinkun strömsössä. Toki onhan vauvojakin erilaisia. Kannattaa katsoa facebookista olisiko siellä vauva ryhmää johon liittyä, itse olen vauvat 2017 ryhmässä ja elokuiset 2017, sieltä olen lueskellut toisten Äitien juttuja ja on monta kertaa tullut sellainen "huh ai noillakin menee noin, ei ollakaan ainoita" hetkiä 🙂

  6. Olipas kiva törmätä blogiisi ja tähän postaukseen. Olen itse miettinyt samoja asioita, mutta toisesta näkökulmasta. Meidän blogi on alkanut poikkeustilanteesta ja sen rooli on meille tärkeä, olla dokumenttina selviytymismatkastamme, joka on vasta aluillaan. Olen miettinyt sitä, onko blogimme aloitusvaihe liikaa somen täydelliseen maailmaan. Jos tavallinenkin elämä ahdistaa kansaa, joka ei jaksa enää kirjoittaa kokonaisilla sanoilla tai pisteitä laittaa lauseiden perään, niin miten he kestäävät sitä, kun elämä yllättää vähän isommalla pudotuksella. Sitten olen todennut, että mitään muuta mahdollisuutta ei ole olla, kuin oma itsensä, jotta ei ainakaan vieraannu itsestään. Ja mitä ongelmista kirjoittamiseen tulee, ajattelen niin, että vaikeita asioita avoimesti käsittelemällä ehkä myös oppii selviytymään tavallisesta elämästä ja joskus isommistakin ongelmista niin kamalasti ahdistumatta. Kaikenlaiset taidot vaativat reeniä.

    Kiitos virkistävän rehellisestä otteestasi! Vahvisti mun ajatusta myös omastani 🙂

    Mukavaa viikonloppua!

    • Itse olen huomannut kirjoittamisen voimistavan ja helpottavan ominaisuuden nimenomaan jos on ollut joku ikävä tai muuten mieltä painava asia jonka on halunnut sanoa ääneen. Monesti tuntuu kuin tipahtaisi pieni palanen kiveä sydämen päältä kun saa kirjoitettua olo ulos -eli ehdottomasti kirjoittakaa just niin kuin itsestä tuntuu!

      Minua ainakin kiinnostaa erilaiset tarinat, linkkaa hei blogisi jos huomaat tämän, kiinnostaisi käydä katsomassa blogiasi 🙂

  7. Mietin tosi pitkään, että kirjoitanko tätä kommenttia vai en, mutta päätin kirjoittaa kuitenkin. Ajattelen, että jos ei ole muuta kuin pahaa sanottavaa, niin silloin ei kannata sanoa ollenkaan, enkä todellakaan halua tahallani loukata ketään sanomisillani. Oon itse kommentoinut sun blogiin just tuon, että onneksi sulla on pienet murheet, silloin taisit kirjoittaa kuinka sun poikaa oli luultu tytöksi. Tarkoitin silloin sen kommentin hyvällä, ikäänkuin tsemppinä, että onneksi vaan sellainen asia ärsyttää sua. Että onneksi asiat on niin hyvin, että pienestä voi ärsyyntyä. Mä en voi sun lukijana, sua tuntematta tietää, että mitä muuta sun elämään kuuluu, eikä mun todellakaan tarvitsekaan tietää. En ymmärtänyt sun aika kiukkuista vastausta silloin, enkä ymmärrä myöskään tätä, että ikäänkuin syyllistät kommentoijia. Kyllä kaikki järkevät ihmiset ymmärtää, että bloggaajan elämässä on muutakin, mutta ei sun myöskään ihan kovin pienistä tarvii itsekään avointa blogia kirjoittavana mikään mielensäpahoittaja olla. Mä en todellakaan voi kommentoijana etukäteen tietää, jos vahingossa sohaisen arkaan paikkaan. Ilkeät ja asiattomat kommentit on asia erikseen, sellaista ei kenenkään tarvitse sietää.

    • Moikka, tuo on juurikin harmillisesti kirjoittamisen ja face-to-facen ero; kun olet tarkoittanut sen hyvänä, mutta olen ymmärtänyt sen väärin. Pahoittelut tälleen jälkikäteen liian kipakasta vastauksesta :/ :). Mukava että linjalla niinkin pitkään ollut tyyppi :)!

  8. Heippa Tiina,
    Kiitos tästä postauksesta ja koko elämän makuisesta blogistasi. Olen seurannut sinua useamman vuoden ajan ja huomannut kuinka tekstisi ovat siloittuneet. Mielipiteensä äänen kertoessaan ja omilla kasvoillaan vielä, altistaa itsensä arvostelulle. Ja sitähän tämän päivän kansa osaa: Arvostella. Voi, kunpa osaisimme enemmän iloita, myötä elää ja antaa jokaisen pitää omat mielipiteensä. 🙂

    Kuinka sattuikaan, kirjoitin hiljattain tästä täydellisestä some-kuvan luomisesta ja siitä miten se mua tökkii.. http://www.lily.fi/blogit/nukkuvan-rukous

    Aurinkoista kevättä:)

    • Moi Maija,
      Ole hyvä ja kiitos :). Joo miekin huomaan kyllä eron kun käyn aina välillä lukemassa vaikka vuoden 2014 tekstejä. Sillon jotenkin osasi olla enemmän sopivalla hälläväliä asenteella, toivottovasti saisin sitä vibaa takaisin :),

      Kiitos linkistä, käyn kurkkaa ja hyvää kevättä sinneki <3

  9. Vivieres kasviperäisellä puuvillakuidulla voit helposti saada paksummat hiukset tai piilottaa hetkessä juurikasvun. Harvahiuksinen hanki paksummat hiukset tai piilota

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 34
Tykkää jutusta