MITÄ EN TEE TOISEN LAPSEN KOHDALLA

Sain toiveen pohtia aihetta; Heitäppä postausta mitä et tekisi uuden tulokkaan kanssa tai mitä tekisit just toisin? Ns. Mitä ensimmäinen lapsi opetti.

Ihan loistava ajatus ja saatiin siitä miehenkin kanssa hyvää keskustelua aikaiseksi.

Lapsista -tai saati vaippaikäisistä minulla ei ollut lähes lainkaan kokemusta ennen Äitiyttä. Aika nopeasti se hehkutettu Äidinvaisto tärähti päälle ja niin vaan sitä oppi ja selvisi vauvaajasta(kin). Vaikka voin kyllä kertoa, että google lauloi aika ahkerasti alussa haha.

Muutamia juttuja tuli kuitenkin mieleen, mitä haluamme tehdä toisin toisen lapsen kohdalla. Tulevaahan ei tietysti voi tietää ja tilanteet voi muuttua, mutta näitä asioita pohdin tekeväni toisin:

Nukkuminen

Eetun kohdalla yösyötöt hoidettiin aluksi osittain pullolla. Halusimme, että myös mies pääsee osallistumaan lapsen ruokintaan, joten ensimmäiset pari viikkoa yösyötöt hoidettiin joka toinen herätys systeemillä. Silloin kun oli miun vuoro nousta, vauva söi tissistä ja joka toinen kerta mies nousi ylös ja vauva söi pullosta. Tuota jatkettiin pari viikkoa, mutta kun mies melkein nukahti pystyyn töissä, sovimme että minä hoidan yöt kokonaan.

Toisen vauvan kohdalla minä hoidan suosiolla yösyötöt ja heräilyt.

Toinen asia nukkumiseen liittyen oli se, että mikäli miehen unet alkaa tulla liian katkonaiseksi, hän menee suosiolla toiseen huoneeseen nukkumaan. Eetun kohdalla pidimme kynsin ja hampain kiinni siitä, että kyllä vanhemmat nukkuu samassa sängyssä. Miehen univaje aiheutti perheeseemme lievästi sanottuna kriisiajan, jota emme todellakaan toiste kaipaa…nyt ajatuksena on, että mies nukkuu suosiolla tarvittaessa vierashuoneessa levitettävällä sohvalla kunnes yöt tasoittuu.

Aktiviteetit

Vauvavuosi meni siinä mielessä ihan jees, mutta kun Eetulle tuli 1-vuosi täyteen, alkoi tällä Äidillä mammapaineet. ”Onkohan lapsellani tylsää, mitä tehdä vuosikkaan kanssa, mitä aktiviteetteja lapsen kanssa”. Koin hirveitä paineita siitä onko lapsellani nyt ihan tylsää. Muistan kun annoin vuosikkaalle bonapurkin ja paperia, ajatellen että nyt hän voi piirtää oi niin näppärällä ei myrkyllisellä värillä paperiin. Eihän sälli siitä välittänyt ollenkaan. Nyt papupata 3-veeltä kysyy vaikka ihan tavallisena tylsänä vapaapäivänä, että onko hoidossa vai kotona kivempaa, vastaus on aina kotona. Niinpä; ei lapsi tarvitse koko ajan tekemistä ja touhua. Tylsäkin voi olla kivaa. Tylsäkin voi olla kehittävää ja vanhempien läsnäolo sitä tärkeintä. Ehkä vuoden jälkeen oma oloni alkoi olla jo tietyllä lailla tylsistynyt, että halusin keksiä olevinaan lastani kiinnostavia juttuja. Toisen lapsen kohdalla haluaisin osata elää enemmän hetkessä.

Eetu kävi vauvauinnissa sekä vauvajumpassa. Myyn kohdalla vauvauinti skipataan, jossain vauvajumpassa haluaisin kyllä käydä.

Töihin lähteminen

Lähdin takaisin työelämään tammikuussa 2015, lapsen ollessa 1v 4kk. Mikäli nyt rahallisesti ja pään kestämisen kannalta on mahdollista, ajatuksena on palata töihin Myyn ollessa aikaisintaan 1v 6kk. Toiveissa olisi myös palata hieman kevyemmin, tehtynä vaikka 80% työaikaa. Raha kuitenkin määrittelee sitä aika paljon. Olen säästänyt monta tonnia tulevaa vauvavuotta varten, mutta asuntolaina ei maksa itse itseään. Lisäksi kun on tottunut tiettyyn elintasoon, ei rimaa osaa laskea pelkälle makaroni-en osta ikinä mitään linjalle…

Imetys

Esikoisen kohdalla koin julki-imetyksen todella ahdistavaksi. Melkein aina kun meille tuli vieraita, menin joko toiseen huoneeseen syöttämään tai annoin pulloa. Toisen lapsen kohdalla toivon, että osaisin olla asiassa rennommin. En vieläkään koe ajatuksena miellyttäväksi näytellä tissejäni ties kelle, vaikka käyttötarkoitus onkin mitä luonnollisin; lapsen ruokkiminen. Ajatuksissa on hankkia joku kiva hengittävä,ei liian paksu huivi, jonka suojassa voin syöttöpuuhat hoitaa.

Jos se ei syö,niin ei syö

Eetulla oli jossain vaiheessa kausia ettei hän meinannut oikein syödä mitään. Stressasin siitä aika paljon. Nykyisin olen rennompi ja ymmärrän paremmin, ettei aina maistu. Aina pitää maistaa, se on periaatteena. Mutta mikäli joinakin päivinä syö huonommin, sitten syö.

Kantaminen

Eetun kohdalla ei käytetty kantoliinaa/reppua kuin pari kertaa kun koin sen niin hankalaksi. Myylle haluan hankkia jonkun hyvän kantovälineen ja tietysti pitää toivoa, että hän on sellainen joka kantohärpäkkeessä viihtyy.

Noita asioita tuli mieleen mitä toisen kanssa aion tehdä toisin.

Teitkö itse joitain asioita toisin toisen lapsen kohdalla, mitä asioita?

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA

VUOSI KESKENMENOSTA

Tasan vuosi sitten menetimme lapsen, tasan vuosi sen jälkeen olen raskaana 35+0 ja minulla alkoi virallisesti äitiysloma. 

Vuosi sitten soitin itkien äitipolille ja kerroin pari päivää kestäneestä verenvuodosta. Olin tuolloin pari päivää yli raskausviikolla 12. Olimme juuri palanneet Turkin reissulta kotia, jossa ennätimme juhlistaa riskiviikkojen yli pääsemistä. Vuotanut olin pienesti jo viikolla 6, varhaisultrassa viikolla 8 näkyi kuitenkin pienen papusen syke ja lääkäri kertoi että tuskin hätää on.

Kun vuodon lisäksi mukaan tuli vatsakivut ja joka vessareissulla verta tuli, tiesin jo että eiköhän se ollu tässä. Muistan kun soitin itkien isälleni voiko hän tulla vahtimaan Eetua, jotta päästään sairaalaan. Hän sattui olemaan juuri mökillä, eikä Anoppikaan ollut paikkakunnalla tuolloin niin soitin tädilleni joka ei edes tiennyt raskaudestani. Nyyhkyttäen soitin hänelle ja kysyin voiko hän tulla kaitsemaan lasta, olen raskaana ja vuodan verta.

Menimme ilmottautumaan sairaalaan, josta äitipolin odotusaulaan. Katselin tilassa olevia muita odottavia mammoja, heillä vatsa oli kauniisti pyöristynyt joita he silittelivät. Minä vieläkin pienesti yritin herättää positiivisuutta ja toivoa, että jospa se olisi vain istukan reuna joka aiheuttaa vuodon.

Pääsimme lääkärin huoneeseen. Kerroin tilanteen ja että luulen pelin olevan menetetty. Lääkäri katsoi sisäkautta ultralla, veri alkoi heti soljua pitkin tutkimuspöytää. ”Kyllä se valitettavasti näyttää siltä, että sikiö on menehtynyt”. Räjähdin holtittomaan itkuun. Lääkärin puhelin soi, tutkimuskapula edelleen sisälläni ja hän vastasi puhelimeen. Minä edelleen rääyin kuin kidutettava koira.

Kävin pesemässä enimmät veret pois ja hoitaja saattoi meidät huoneeseen. Huoneeseen, joka oli vastasyntyneiden osastolla. Istuin sängylle ja söin lääkkeen, joka edesauttoi sikiön valumista pois kohdusta. ”En tiedä kestääkö mun pää tätä”. Mieskin oli ihan romuna. Siinä hetkessä jotenkin sain kovetettua itseni ja sanoin ”mehän ei luovuteta”. 

Ilmoitin asiasta muutamalle ystävälle, sekä iskälle ja siskolle. Mies lähti kotia kohti ja toi pyynnöstäni Eetun moikkaamaan minua sairaalaan. Minimies vaistosi selkeästi, että jotain pahaa on tapahtunut kun pyysi heti huoneeseen tultua ”mennään pois täältä”. Hetken häntä sylittelin ja mies vei Eetun sitten äitinsä luo hoitoon.

Makailin sairaalasängyssä ja kävin välillä metallisella astialla jonne sikiötä pikkuhiljaa valui lisää ja lisää. Loppu ”materiaalista” kuten termi kuuluu piti ottaa sisäkautta avustettuna, kaavintaa ei kuitenkaan onneksi tarvinnut tehdä.

Pääsin onneksi kotiin yöksi. Seuraavana aamuna kerroin asiasta julkisesti. Halusin kertoa keskenmenosta, vaikeasta tabu aiheesta enkä halunnut jäädä asian suhteen miehen kanssa yksin.

Pari kuukautta eteenpäin, niin minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Keskenmeno oli asia, josta luulin päässeeni hops vaan yli, mutta vieläkin näin vuosi sen jälkeen asia laittaa itkettämään.

Keskenmeno tapahtui heinäkuussa, tämän raskauden plussa tuli joulukuussa, Tuomaksen nimipäivänä. Keskenmeno tapahtui minun, Tiinan nimipäivänä, kohtalo teki meille aikamoiset temput.

Halusin kirjoittaa tästä ja purkaa ajatuksiani, sekä lohduttaa teitä, jotka yritätte lasta. Teitä, jotka olette ehkä yrittäneet kauan ja saaneet välissä ehkä sen keskenmenonkin. Kliseiset sanonnat ”kyllä se siitä”, ”aika parantaa” ja ynnä muut tuntuu typerältä. Keskenmeno voi jättää ikuiset jäljet toisille, toiset taas käsittelee sen helpommin. Kun sanoin sairaalassa ”mehän ei luovuteta” onnistui meidän kohdalla. Lapsettomuus, sekundaarinen tai normaali on todella ikäviä asioita ja keskenmeno siihen rytäkkään vielä ikävämpi.

Odotan synnytystä ja sitä, että saan Myyn turvallisesti maailmaan. Odottavan aika on pitkä ja odottaminen pelkäämisen kanssa vielä pidempi. Onneksi Myyllä viime viikkoisen ultrankin mukaan on kaikki hyvin. Istukka ei ole enää alhaalla, kohdunsuu on kiinni, syke on vahva, virtaukset yms on kunnossa. Pieni ja pippurinen, tällä hetkellä painoarvio 1,9kg sirpukka lady köllii kohdussani josta olen onnellinen joka päivä.

Nyt iloitsen äitiysloman ensimmäisestä päivästä. Voimia kaikille, jotka olette kokeneet keskenmenon, yritätte lasta tai toivotte onnea.

 

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA