ELÄMÄÄ AHDISTUNEISUUSHÄIRIÖN KANSSA

Burn Outin ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriö diagnoosin jälkeen olen pakostikin ruvennut kuuntelemaan omaa jaksamista enemmän. Olen karsinut todella paljon kaikkea, mutta silti arki monesti uuvuttaa täysin.

Paniikkikohtaukset ovat lääkityksen jälkeen lähes loppuneet, thank kaad. Edellisen kerran pahemmin tunsin kohtauksen hyökkäävän päälle pikkujoulujen vietossa baarissa. Salakalavasti, ilman että mitään ahdistavaa edes tapahtui. Päin vastoin, oli ihan huippua hengailla parhaiden ystävien seurassa. Mutta sieltä se olo hiipi päälle. Ahdistaa, puristaa, en saa henkeä. Tuntuu, että kaikki tuijottaa ja tipahdan jonnekin epätodellisuuteen. Soitin miehen hakemaan ja heti autossa alkoi hengen haukkominen. Tuntui todella raivostuttavalta, miksi näin vaikka mitään kummallista ei edes tapahtunut.

Aikaisemmin isot ihmismassat eivät tuottaneet ahdistusta lainkaan. Päin vastoin -nautin jos ympärillä oli hälinää ja tungos ei haitannut. Nykyisin on toisin, mieli alkaa laukkaamaan ties mitä ajatuksia. Riikassa kun kävelimme jonkun alikulkutunnelin läpi hieman hämärässä n. 19 aikoihin, pelkäsin hulluna kun näin muutaman hengen seurueen. Mielikuvitus laukkasi miten kohta joku heistä hyppää eteemme, pöllii laukun tai muuten vain uhkailee. Ja kävikö mitään? No ei.

Yksi mikä on ehkä tyhmä juttu, mutta en pysty melkein ollenkaan lukemaan enää uutisia. En edes muista milloin olisin viimeksi käynyt vaikka iltalehden sivulla. Kaikki uutiset on vain ahdistavia, ikäviä ja surullisia.

yleistynytahdistuneisuushäiriö

Keskittymisongelmani on kokenut todella positiivisen loikan eteenpäin lääkkeiden aloittamisen jälkeen, joka on ihan super ihanaa! Olen myös paljon rauhallisempi, eikä pinna pala niin nopeasti. Muutenkin olen tosin opetellut omaa itseäni ja hillitsemään hermojani. Hyvää harjoitusta antaa joka päivä 3-vee ja aviomies haha!

Huomasin viime viikolla taas ahdistuksen tunteen nousevan, joten oli pakko hiljentää taas. Stressin käsittely on miulla huomattavasti vaikeampaa kuin ”perus janttereilla”. Vähensin somettamista, netin selaamista, blogin kirjoittamista. Luin kirjoja ja katselin sarjoja. Välillä tuntuu niin ärsyttävältä, että eikö miusta enää koskaan voi tulla se miljoona rautaa tulessa eikä tunnu missään-Tiina. Päätyö, kaksi sivutyötä, perhe, treeni ja kaikki muu oli tavallista arkea vielä vuosi sitten. Nyt en todellakaan jaksaisi samanlaista.

Keskenmenneen lapsen, Cepon laskettu aika olisi ollut ylihuomenna 1.2 joka ehkä aiheutti jollain lailla näitä ajatuksia..

Tammikuu on muutenkin ollut jotenkin vaikea, niinkuin timmitön tammikuu postauksessa kerroin. Siitäkin huolimatta, vaikka parikin irtiottoa olen päässyt tekemään. Kohta onneksi kuukausi vaihtuu ja toivottovasti mielikin kevenee. Valon määrä lisääntyy ja ehkä silläkin tulee olemaan merkitystä.

Sairaudestani olen kertonut ihan avoimin mielin, koska mikäs siinä. Ihmisiä maailmaan mahtuu ja toisilla on erilainen polku kuin toisilla.Onneksi kuitenkin yleisesti ottaen olen voinut aika jees, miljoona kertaa paremmin kuin viime vuonna. Nyt tuntui vain siltä, että halusin kertoa syvemmin mitä mietteitä tähän liittyen.

Eipä muuta, mukavaa maanantaita <3.

 

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA